Näin Suomi osallistuu Euroviisuihin (hiljaa, itsepäisesti, omilla ehdoillaan)

Kuvittele lähettäväsi saman hyväntahtoisen esityksen kimaltelevaan kykykilpailuun vuosi toisensa jälkeen, katsovasi sen jäävän kahdenneksikymmenenneksi ja ilmestyväsi seuraavana vuonna saman rauhallisen, naapurimaisen energian kera. Se on pähkinänkuoressa Suomi ja Euroviisut.

Suomi on kaikin kohtuullisin mittarein epätodennäköisin maa siihen. Suomi ei juhli kulkuein. Suomi ei yleensä käytä höyhenboia. Kilpailu on paljettinen juhla, joka on luotu kansoille, jotka pitävät teatterista, ja Suomi saapuu sinne edelleen farkuissa, hieman nolostuneena koko asiasta. Ja kuitenkin, vuosi toisensa jälkeen, joka toukokuu, maa, jolla on EU:n alhaisin small talk -indeksi, istuu television ääreen oluen ja ruisleivän kanssa katsomaan, kuinka muu Eurooppa laulaa sydänsuruista toisella kielellään. Se on teoriassa naurettavaa. Käytännössä se on yksi suomalaisimmista asioista, mitä täällä tapahtuu.

Tässä on pitkä versio, kerrottuna hirviöasuisen bändin, limenvihreässä bolerossa olevan miehen, erikoisluvalla esiintyvän viulistin ja muutaman hiljaisemman sankarin kautta.

Lordi-anomalia

Kuvittele tilanne. Vuosi on 2006. Euroviisu-halli Ateenassa. Kreikkalainen juontaja ilmoittaa sopivalla vakavuudella Suomen seuraavan esityksen. Lavalle astuu viisi valtavaa hahmoa lateksisissa hirviöasuissa, sarvineen ja kynsineen, ja laulajan tapauksessa moottorisahan kanssa. He alkavat huutaa kappaletta nimeltä Hard Rock Hallelujah pahaa aavistamattomalle mantereelle ja vastoin kaikkia ihmiskunnan tuntemia euroviisuperinteitä voittavat niin suurella marginaalilla, että Euroopan yleisradioliiton oli tarkistettava laskelmat.

Heidän nimensä oli Lordi. Suomen ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa Euroviisu-voitto.

Se, mikä tässä on jälkikäteen ajatellen hienoa, on se, kuinka täysin suomalaista se oli. Neljäkymmentä vuotta vilpitöntä, hyväntahtoista suomalaista poppia ei ollut onnistunut saamaan yhtään mainintaa Euroviisuissa. Suomessa ei ollut hiottuja supertähtiä höyhenboissa. Suomella ei ollut minkäänlaista Euroviisu-perinnettä. Niinpä Suomi teki kuviteltavissa olevan suomalaisimman asian. Se lähetti heavy metal -hirviöbändin, jota kukaan järkevä ei olisi ennustanut, yksinkertaisella työteorialla, että jos kerran häviää joka tapauksessa, voi hävitä yhtä hyvin äänekkäästi. Kuten kävi, he eivät hävinneet. He voittivat niin kovaa, että muu Eurooppa, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, on yhä hieman hämmentynyt asiasta. Kuvittele saapuvasi mustaan pukuun pukeutuneisiin häihin gorillapuvussa ja sinut valittaisiin bestmaniksi. Juuri sen Lordi teki Euroviisuille.

Pitkä tuska

Sitten koitti se, mitä suomalaisen euroviisuhistorian tutkijat (pieni mutta sitoutunut ryhmä) kutsuvat pitkäksi tuskaksi. Lordien jälkeinen vuosikymmen oli hidas paraati hyväntahtoisista esityksistä, jotka eivät sytyttäneet Eurooppaa lainkaan. Oli vilpittömiä balladeja, jotka laulettiin kuin kohtelias valmistujaispuhe. Oli koreografiaa, joka antoi ymmärtää koreografin saaneen ohjeensa saunassa eikä täysin selvänä. Oli räppäri. Oli duo, joka lauloi ruotsiksi, oletettavasti antaakseen Ruotsille lohdullisen tunteen olla kotona. Jotkut esitykset olivat aidosti hyviä. Useimmat liu'uivat kohteliaasti Euroviisujen laajaan unohdettujen laulujen hautausmaalle, missä ne lepäävät onnellisesti puolen tusinan makedonialaisen powerballadin vieressä.

Jos Euroviisuilla olisi näiden vuosien aikana ollut ääniraita, se ei olisi ollut Cha Cha Cha tai Hard Rock Hallelujah. Se oli pitkä, hiljainen perkele suomalaisen katsojan hengityksen alla, joka oli juuri katsonut maansa jäävän jälleen kahdenneksikymmenenneksi. Latautui, mutta ei koskaan aivan käynnistynyt, tavalla, joka on hyvin tuttu kaikille, jotka ovat omistaneet suomalaisen bussisovelluksen.

Maa otti jokaisen tuloksen vastaan samalla tyyneydellä kuin se ottaa kaksitoista sekuntia myöhässä saapuvan bussin, nopean huokauksen ja nopean kahvikupin ja rauhallisen jatkumisen päivän kanssa. On jotain syvästi suomalaista siinä, ettei pidä meteliä, kun jää kahdenneksikymmenenneksi. Ilmestyit paikalle, teit parhaasi, et itkenyt suorassa televisiossa, ja mitä muuta Eurooppa voisi kohtuudella sinulta haluta?

Käärijä-maanjäristys

Sitten, joskus vuoden 2020 tienoilla, asiat alkoivat muuttua. UMK, Suomen kansallinen karsinta (virallisesti Uuden Musiikin Kilpailu, mutta sitä ei tarvitse tietää nauttiakseen siitä), alkoi saada hampaita. Nuori suomalainen laulaja Erika Vikman osallistui kappaleella nimeltä Cicciolina, joka oli nimetty kuuluisan häpeämättömän italialaisen pornotähden ja poliitikon mukaan, hävisi finaalin ja jotenkin nollasi sen, miltä UMK voisi tuntua. Maa alkoi katsoa kansallista karsintaa kuin sillä olisi oikeasti väliä, mikä, ottaen huomioon suomalaisen perinteen teeskennellä, ettei millään ole väliä, ei ole pikkujuttu.

Vuoden 2023 koittaessa Suomi kiinnitti, kaikkia kansallisia vaistojaan vastaan, huomiota. Sitten tuli Käärijä.

Jos et ole nähnyt esitystä, kuvittele nuori suomalainen mies, jolla on pottafrisyri, limenvihreä bolerojakku, joka oli niin lyhyt, että se luokiteltiin asuksi, taustatanssijoiksi pukeutuneita kyborgitanssijoita ja kertosäe nimeltä Cha Cha Cha, johon ei sisältynyt espanjaa, ei Cha Cha -tanssia eikä väitetysti edes Cha-ääntä. Hänen olisi pitänyt voittaa. Tuomaristo ajatteli, että hänen olisi pitänyt voittaa. Yleisö ajatteli, että hänen olisi pitänyt voittaa. Koko maanosa oli muutaman viikon ajan samaa mieltä siitä, että Suomen olisi pitänyt voittaa. Hän tuli toiseksi.

Se, mitä sinä iltana tapahtui, oli ennennäkemätöntä modernissa suomalaisessa elämässä. Diaspora itki kannettaviin tietokoneisiin Lontoossa, Torontossa, Berliinissä ja melkein varmasti Brisbanessa. Baareissa Helsingissä oli seisomapaikkoja täynnä. Vanhat miehet, jotka eivät olleet katsoneet Euroviisuja siitä lähtien, kun Spice Girls oli viimeksi Top of the Popsissa, olivat yhtäkkiä kroatialaisen teleäänestyksen asiantuntijoita. Noin kolmen viikon ajan Suomi oli se maa, jonka olisi pitänyt voittaa, mikä, kun sitä ajattelee, on suomalaisin asema, jossa voi olla. Suomen kansallislaulu voisi yhtä hyvin olla Hyvää melkein, mikä kääntyy suunnilleen "melkein perillä, mutta ei aivan".

Se merkitsi myös hiljaista muutosta. Maa alkoi ottaa Euroviisut hieman vakavammin. Ei äänekkäästi-vakavasti. Suomalais-vakavasti, mikä tarkoittaa työn tekemistä omilla ehdoillaan, ilman odotuksia aplodeista eikä todellista aikomusta pyytää niitä.

Sisu ja jouset

Mikä johtaa meidät, hienolla suomalaisella kronologisella tyylillä, vuoteen 2026 ja Linda Lampeniukseen. Linda, niille, jotka eivät tiedä, on yksi Suomen tunnetuimmista viulisteista. Hänen sukunimensä on suomalainen. Hänen viulunsa on italialainen. Hänen luonteensa on kaikkien raporttien mukaan tyyni, hieman huvittunut, sellainen, jonka haluaisit ohjaamaan pientä lentokonetta ukkosmyrskyn läpi.

Lindan tämänvuotinen Euroviisu-esitys, yhdessä Pete Parkkosen kanssa, on kappale nimeltä Liekinheitti. Englanniksi se tarkoittaa liekinheitintä, mihin emme kuitennu. Mielenkiintoinen asia tapahtui lavan ulkopuolella. Linda kysyi EBU:lta, Euroviisujen vallanpitäjiltä, saisiko hän soittaa viuluaan livenä. Ei taustanauhan kanssa. Livenä, kuten oikea viulisti tekisi missä tahansa muussa esitystilanteessa planeetalla.

Euroviisut perustuvat normaalisti kokonaan taustanauhoihin. Syy on julman käytännöllinen. Esitysten välissä on noin kaksi minuuttia, ja viulua ei voi virittää kahdessa minuutissa, puhumattakaan jousisektiosta. Live-soittimia ei juuri kuule, ja EBU:n oletusasema on yleisesti ottaen ei.

EBU sanoi huhtikuussa ei. Linda jatkoi harjoittelua. Sitten hän demonstroi EBU:lle henkilökohtaisesti, että hän todellakin pystyisi siihen ilman, että mitään menisi hirveän pieleen. EBU katsoi. EBU mietti asiaa. EBU sanoi kyllä, hyvä on, saat soittaa viuluasi livenä, mutta älä riko sitä.

Suomalainen sana sille hengelle, joka johdattaa sinut kohteliaasta kieltäytymisestä erikoislupaan useiden viikkojen itsepintaisen harjoittelun kautta, on sisu. Täydellinen suomalainen huoltokäsikirja sisältää kolme kohtaa: sauna, hiljaisuus ja sisu. Linda tukeutuu vahvasti kolmanteen tällä viikolla.

Kun luet tätä, tulos saattaa jo olla tiedossa. Suomi on saattanut päästä finaaliin, voittaa, pudota tulimyrskyssä tai tehdä sen kolmannen vaihtoehdon, jossa Suomi on aidosti paras, eli sijoittua jonnekin kunnioitettavasti, antaa rauhallisen haastattelun, mennä kotiin, laittaa vedenkeittimen päälle eikä koskaan enää mainita asiaa. Joka tapauksessa, viulu oli jo voitto. Suomi teki tehtävästä vaikeamman version, mikä on niin suomalaista, että se pitäisi kuvittaa oppikirjoihin: oikea soitin, jota soittaa oikea muusikko ilman turvaverkkoa, Euroopan popin suurimmalla näyttämöllä. Se ei ole Euroviisu-strategia. Se on maa.

Näkymä ulkomailta

Suomalaiselle diasporalle Euroviisu-ilta on yksi niistä harvoista illoista vuodessa, jolloin ulkomailla oleminen todella sattuu. Haluat olla Helsingin olohuoneessa oluen ja ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät selittämättä, miksi livenä soitettu viulu Wienissä on iso juttu. Haluat nähdä ikkunasta matalan luterilaisen siluetin ja Karhun jääkaapissa ja hiljaisen helpotuksen olla omiensa joukossa. Jos tuo kaipuu kuulostaa tutulta, Helsinki Skyline -t-paita ei oikeasti tuo sinua kotiin, mutta se saattaa hieman lievittää ikävää.

On syytä huomauttaa, että Euroviisu-ilta on yksi niistä harvoista hetkistä vuodessa, jolloin diaspora ja kotimaa todella kohtaavat uudelleen. Eri aikavyöhykkeet, sama lähetys. Brisbanen suomalaiset valvovat kauheisiin aikoihin, Toronton suomalaiset jättävät väliin lauantaina aamujääkiekon, ja Helsingin suomalaiset kiistelevät kroatialaisista äänestysblokeista ennen ensimmäisen semi-finaalin päättymistä. Muutaman tunnin ajan joka toukokuu suomalaisuus lakkaa olemasta maantiede ja muuttuu taajuudeksi, jonka voi vastaanottaa missä tahansa, missä on kuuluvuus.

Ja kuitenkin, Suomi ilmestyy paikalle

Vuodesta toiseen, miten kilpailu sitten meneekin, Suomi ilmestyy paikalle. Ei kunnian, ei koston eikä ehkä edes musiikin vuoksi, vaan lähinnä siksi, että jos kerran osallistuu Euroviisuihin, kannattaa osallistua kunnolla. Suomi tekee vaikeamman version jokaisesta tehtävästä periaatteesta, mikä vuosien varrella on tarkoittanut metallibändin, sitten limenvihreän räppärin ja nyt viulistin, jolla on lupa, lähettämistä. Sijoittuen kahdenneksikymmenenneksi tai toiseksi tai ensimmäiseksi. Menemällä kotiin, laittamalla vedenkeittimen päälle, tarkistamalla saunan kivet ja jatkamalla elämää.

Jos haluat pidemmän oppaan maasta, joka tuotti Lordi, Käärijän, Lindan, viulun ja pitkämielisen Pete Parkkosen, joka myös esiintyy tässä tarinassa, alkuperäinen 101 Very Finnish Problems -kirja on oikea tapa aloittaa. Se ei selitä Euroviisuja. Se kuitenkin selittää maan, joka jatkaa niihin osallistumista.

Hyvä Suomi, hyvä Euroviisut ja, varmuuden vuoksi tänä tiistaina, hyvä Linda.